torstai 27. heinäkuuta 2017



Sateinen ja kolea kesä on ollut haasteellinen vaihtolämpöisille.
Mummulassa asustelee varsinainen sissi.
Se oli ollut kaverinamme jo useita viikkoja ja ilmestyi yleensä grillin seinän kylkeen lämmittelemään, kun grillasimme.
Luulen, että tuona päivänä sen luita kolotti erityisesti, koska se heittäytyi aivan hurjaksi!

Minua todella pelotti, että lieskat kohta nuolaisevat sitä, niin lähelle niitä se kömpi.
Kohdassa jossa se "paistatteli" ei olisi kättä tohtinut pitää kuumuuden takia.
Se vain nosteli jalkojaan ja sulki silmänsä, jos liekki pyyhkäisi vierestä.
Sitten taisi polttaa nokkansa, koska lähti sähäkästi-vain palatakseen tuota pikaa hieman säyseämpään kulmaan saunomaan.
Me lähdimme siitä sitten makkaroita syömään ja jätimme kaverin lämmittelemään.

Huolestuin, kun sitä ei pariin seuraavaan päivään näkynyt.Olin varma, että se on tippunut hiillokseen ja kärventynyt.
Onneksi saapui taas aurinkoinen päivä ja löysimme sen tutulta paikaltaan grillin seinän vierestä.

Sittemmin grillin viereen pinottuun pikkuklapipinoon on syntynyt viisi sislarinpoikasta.
En tiedä, onko sukulaissuhteita tähän sissiimme. :)



























tiistai 25. heinäkuuta 2017




Kypsän kesäinen metsä on ihana.
Pieni hykerryttävä toivo jo sienistäkin.Emme mekään isännän sanoin "pallit padassa" joutuneet poistumaan.
Ihan kohta ne joukkoryöpsähtävät kuin vihreys keväällä.
Kärpäset pörräävät iloisesti-ja ne itikat inisevät katvekohdissa, kun hiki alkaa kerääntyä samoajan niskaan.
Vaarin vanhassa metsässä kasvaa lehdokki, maariankämmekkä ja nyt en tuon kolmannen kukan nimeä muista.Lehdokin iltatuoksua kun saisi pullotettua.
Rakastan myös auringosta kuivahtaneen kangasmetsän mäntyistä tuoksua ja sitä kun kuiva jäkälä ratisee saappaiden alla kulkiessa.





































maanantai 24. heinäkuuta 2017


Kaksi pientä,tänä kesänä syntynyttä.



Istuin aamuteelläni mummulan portailla ja ihastelin kolmea pientä oravanpoikaa, jotka kisailivat kotikuusessaan.
Ne säksättivät toisilleen ja painelivat suurta vanhaa kuusenrunkoa ylös ja alas ja ympäri kovaa vauhtia.
Mieleeni nousi laulu lapsuudesta: "Kas kuusenlatvassa korkealla, on pesä pienoinen oravalla.Ja poikaset siellä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö"

Seurasin oravanpoikia pitkän tovin.
En silloin osannut aavistaa, että yhden niistä oli kohtalo jo merkinnyt.

Yhtenä aamuna isäntä kutsui minua pihalle katsomaan.
Ruohikossa tallin nurkalla, josta isäntä oli hakemassa vettä, taisteli pieni orava elämästään.
Se makasi siinä kyljellään silmät avoimina ja näytti siltä kuin olisi kovasti tuskissaan siinä kiemurrellut.
Vinkui välillä reppana, ehkä emoaan.
Ensimmäinen ajatus oli päästää pieni tuskistaan.Mutta mitä, jos se olikin vain hetkellisesti saanut tällin ja virkoaisi siitä vielä...
Sydäntäni kouraisi ja olin kovin hätääntynyt pienen täydellisen ja päällisin puolin terveen näköisen pojan taistelua katsoessani.

Onneksi kuolema tuli pian.
Se sulki hiljaa kauniit nappisilmänsä ja jäi siihen ruohoihin makaamaan.Pienet käpälät kauniisti, kuin olisi käpyä pidellyt.

Eläinrakkaan ja usein tällaisissa tilanteissa ylisentimentaalisen minäni oli mahdotonta jättää pieni orava siihen varisten riepoteltavaksi.
Silitin hiljaa sen pientä kauniin kuparinruskeaa selkää hetken ja kerroin sille, ettei sen tarvinut lähteä yksin.
Minä olin siinä loppuun asti ja jään kovasti suremaan sitä.
Tirautin pari kyyneltä ja lähdin kaivamaan sille hautaa.

Kuopan pohjalle asettelin sammalta,laskin pienen vainajan varovasti sille,laitoin siihen vielä männynkävyn mukaan, peittelin suurilla vadelmanlehdillä ja vasta sitten peitin mullalla.
Hautakummulle asettelin käpyjä ja vietin siinä pienen ajan hiljaa itsekseni.
Kyllä keski-ikäinenkin saa pitää hautajaiset luontokappaleelle, niin kuin silloin kauan sitten lapsena.

Muistelin pientä kurrea pitkin päivää ja vielä seuraavinakin päivinä se oli ensimmäisenä mielessä.
Puriko sitä käärme? Löysikö se rotanmyrkkyä jostain vanhan maatalon talousrakennuksien nurkista?
Koskaan en saa tietää.
Mitään merkkejä ei sen varalossa näkynyt.
Pikku kurre raasu.




Toivon, että tälle toiselle pienokaiselle osuisivat paremmat elämänkortit.
Edellisellä reissulla Pohjanmaalle kuvailin pihan siilejä.
Tällä reissulla sinne oli ilmestynyt tämä suloinen pikku piikkipallero.
Se oli selvästi aikuisia siilejä arempi.Ei ollut meihin vielä tottunut.
Mutta syötävän söpöliini se oli pihalla lyllertäessään.
Ruokakuppia se ei saanut isompien siilien tapaan kumoon, eikä ylettänyt reunaltakaan syömään, joten se punnersi itsensä kuppiin kokonaan.
Toiset siilit yrittivät puskea kuppia nurin, mutta kun eivät onnistuneet pientä kaataa kuppeineen, tyytyivät syömään siitä sivusta.
Ja muutenkin olivat vaaville ystävällisempia, kuin toisilleen.

Oravanpoikaa sureksin vieläkin, ja toivon tälle toiselle pitkää ikää.
Ihmettelen, kun pääskyset eivät poikineet tänä kesänä mummulassa ilmeisesti ollenkaan.
Kaksi pariskuntaa vain iltaisin keskenään kaartelevat talon yllä.
Osaako pääsky kenties vaistota huonon hyönteiskesän sateineen ja kylmine päivineen?
Ensi kesänä sitten ehkä taas.

Mukavaa viikon alkua! <3 <3







































keskiviikko 19. heinäkuuta 2017



Hei vaan sinne näytön toiselle puolelle!
Minä asun Myrkyssä, Pohjanmaalla.


Viiletän ja vilistän.


Hyörin ja häärin.


Kiipeilen ja tutkin.


Kerkeän joka paikkaan. Tässä pyllerrän tutkimusmatkani päätteeksi vajasta takaisin pihalle.


Tässä haukkaan aamupuuroa.


Tässä päivällistä.


Tässä iltapuuroa.


No hitsi, tässä joudun jakamaan kissanruokaherkun "velipojan" kanssa.


Kissasta puheen ollen, josko täältä sen kupista löytyisi välipalaa.


 Nuolen pohjankin, enkä jätä velipojalle tilkkaakaan!


Täällä me siis lyllerrämme päivät päästään pikku pihallamme.Välillä sähisemme ja puskemme toisiamme ruokakupille yhtä aikaa eksyttyämme.
Meitä on muuten kolme.Pikkuveikka ei osunut kuvattavaksi tällä kertaa.
Puskissa alkaa rapista samantein, kun ihana Anneli laittaa ruokaa tarjolle.Nenä kohti taivasta tulemme varmasti kuppia kohti, ihania ruokaisia tuoksuja haistellen.
Olemme myös kovin rohkeita.Tätä bloginpitäjä rouvaakin piti ihan nilkoista mennä haistelemaan.Epäili, että puraisen, kun työnsin nenäni niin syvälle sen villasukkaan...ja minä kun vaan tuttavuutta olisin tehnyt.
Vähän välillä pelästymme mekin, jos huononäköisinä ihan ihmisen eteen joudumme, kun se ihminen on liikkeessä.Sitten pitää kipittää puskaan piiloon, niin kovaa kun pienistä jaloistaan pääsee.
Ja kohta olemme taas tutuissa touhuissamme pihalla.

Terveisiä vain meiltä täältä Myrkystä! <3
(viimeiseen kuvaan eksyi bloginpitäjä tätikin. ;) )