tiistai 27. helmikuuta 2018



Helsingin hanget ja Espoon kuu.

Yllättävän hienoja lumimuodostumia ja varjoja on eteeni osunut tässä kuussa Helsingissä.
Siellä kun likainen rapa roiskuu ja aurinko paistaa usein jonkun läpi hankikohtiin.

Ja miten minusta tuntui, että jopa kuu-ukko värjötteli taivaalla tänään hurjassa pakkasessa.
Ainakin sillä oli jotenkin huolestunut ilme.







 

Tänään en mietiskellyt enää ohimenevää, hetkellistä päänseudun oireilua.
Olo oli huojentunut ja pystyin keskittymään täysillä kaikkeen muuhun.
Lääkäri totesi minut tutkittuaan, että sitä yläselkä/ niskajumia se on mitä todennäköisemmin.
Fyssaria kirjoitti 10 kerran rupeaman.
Ihmisen psyyke on erikoinen.
Kun sanotaan, että ei olekaan mitään vakavampaa, unohtaa pian itsetarkkailun ja sitä myöten oireilukin  helpottuu.
Tosin lämpötyynyä pidin jo eilen niskassa telkkaria katsoessa ja venyttelin, senkin takia tänään oli huomattavasti parempi päivä töissä.
Kiitän teitä kaikkia lämpimästä kommentoinnista ja hyvistä vinkeistä ollessani vielä
päänvaivojeni kanssa hiukan ulalla. <3

Tämän hurmaavan, kuopuskikkarapääni alakoulussa muovailevan liskon myötä toivottelen mukavaa huomista "keskellä viikkoa"! <3 <3

Olipa muuten kylmä tänään! :)


sunnuntai 25. helmikuuta 2018



Viikkoon mahtuu, eikä aina mene niin kuin Strömsössä.


Alkuviikosta alkoi päätä särkeä. Luulin ensin, että nämä kirkkaan aurinkoiset talvihanget sen aiheuttivat.
Mukaan tuli huimausta ja kipu asettui otsalle.
Torstaina kävin lääkärissä ja katsoimme ultralla poskiontelot. Tällä kertaa siellä ei näkynyt mitään tulehdukseen viittaavaa.Lääkäri sanoi, ettei otsaonteloon näe ultralaitteella.
Sovimme, että palaan heti, jos nousee kuumetta ja muutenkin jos ei poistu tuntemukset viikossa. Samat kortisonisuihkeet ja limakalvoja rauhoittavaa lääkettä, jotka sain poskiontelontulehdukseen joulun jälkeen.


Perjantain olin pois töistä ja lepäilin. Päässä surisi ja humisi ja paineentunne siirtyi lauantaina otsalta ohimoille.
Ulkona mitä upein ulkoilusää, ja minä makoilin isännän sohvalla, jonne olin siirtynyt potemaan.
Aina, kun ei saa selkeää vastausta lääkäriltä, missä mennään, huoli painaa mieltä omituisten oireiden tähden.
En tiedä, mikä päätäni vaivaa. Kipu ei enää ole kovaa, sellaista pantamaista jurmimista.
Nenästä ei valu mitään ja verenpainekkin minulla ollut aina enemmänkin matala kuin edes normaali. Kollega osasi epäillä mahtijumia niskassa ja hartioissa.Olen nyt päätynyt uskomaan tähän, koska en halua miettiä niitä muita vaihtoehtoja. Olen kärsinyt tinnityksestä jo vuosia, korvahermon vaurion takia ja olen siihen tottunut. Tämä sirinä on ollut kuitenkin ihan omaa luokkaansa.


Mutta se siitä, nyt mukavimpiin aiheisiin. 
Näitä kauniita lumipintoja kuvailin jo viime viikolla ja mahtui mukaan hurmaava iltataivaskin.


 Tämän viikon tulppaanit, kun olivat vielä neitokaisia. Nyt ovat jo saavuttaneet vanhuudenpäivät ja kauniin pergamentin ohuen olemuksen.


 Kaihoisasti katselin isännän parkkipaikalta metsään päin, kun hän lähti ajamaan minua omaan kotiin tänään. Aivan vahingossa valikoitui säädöistä vielä mustavalkoisuuskin.
Minkäs teet, pakkanen otti päänsärkyiseen otsaan niin ilkeästi, vaikka oli pipokin tietysti syvällä silmillä, että ulkoilut jäivät nyt tältä viikonlopulta.





 Ja se ihanin asia.
Voitin jokaisen kauniista pitävän unelmablogin Koti meidän arvonnassa Anna Taipaleen kirjoittaman  Sydän juttu-kirjan.
Kirja kannustaa lähtemään tielle oman arvon löytämiseen ja sitä kohti, mikä itselle on tärkeintä. Oppimaan rakastamaan itseään aidosti.
Kirjassa on esteetikolle myös kaunista katseltavaa (kuvat Paula Ojansuu ja maalaukset Manuela Bosco).
Tuhannesti kiitoksia vielä Tuija! <3

Tämä onnenkantamoinen tuli niin oikeeseen hetkeen sinne sohvanpohjalle selailtavaksi ja ihasteltavaksi.













  



Hyvä pitää pistää kiertämään, täytän tässä lupaukseni Seijalle. <3
Minäkin Rakastan tätä Jatta Krögerin puu- taulua.


Poikani törkkäsi kukkaruukkuun kurpitsan siemenen ja mitäpä muuta tämä alkava kevään aika saisikaan aikaan? :) 


Kun en päässyt luontoon, kaivoin pitkästä aikaa inspisvihkoni esille. Tälläkin tavoin pääsee lentoon, vaikka sohvannurkalta käsin. Ei tarvitse kuin valita sadoista, valmiiksi talteenotetuista kuvista ja alkaa liimailla sen hetkisen tunnelman mukaan.








Huomenna uutta viikkoa kohti.
Hurjia tuulisia pakkaspäiviä ja helmikuun loppua kohti.
Itselleni toivon, että jätän tämän pääepisodin helmikuun vietäväksi ja teille kaikille muille 

Mukavaa viikkoa ja kaikkea hyvää! <3 <3


maanantai 19. helmikuuta 2018




Onnea on vapaapäivä maanantaina.
Onnea oli upea ulkoilusää viikonloppuna.
Onnea on jokainen aurinkoläiskä seinällä kotona kun kello on jo yli viisi!
Onnea on kotiruoka ja uusi lehti.
Onnea on puhtaan pyykin tuoksu, onnea myös pakkasessa raikastuneet petivaatteet.
Onnea on ulkoilun jälkeen upottaa kädet kuumaan tiskiveteen.
Onnea on kirkkaat ajatukset.
Onnea on osata iloita.
Onnea on huomata lapsille siirtynyt rakkaus eläimiin ja luontoon.Tyttären instagramissa kuva eläinten oikeuksia puolustavasta marssista.
Onnea on hyvä mieli siitä, että huomioi metsässä, kuinka talipalloja ja siemeniä jo odotettiin.
Onnea on tänään niin moni asia.

Kävin allekirjoittamassa -Suomeen paras eläinsuojelulaki- täällä

Mukavaa talvista viikkoa! <3 <3


Pakkaspäivä

Ajatteli tehr hyvä tyä
ja täyttää lintulaura.
Se o flunssa tähre jääny
kokonas hoitamat.

Tyhjäks oli päässy,
pelkkää pakkaslunt
se oli täyn ja jälkii.
Häpesi saamattomuut.

Laitoi sit laura täytee
aurinkokuka siämenii.
Oli niinko olis tehny 
jotaki oikee hyäryllist.

Mut sit mää näi varikse,
soli mahhas myäte lumes
ja poimi siält jottai,
tilhilt puronneit marjoi.

Varis kai oli ollu seki,
polu viärine roskakori
oli tyhjätty ja tutkittu,
mut roskat oli jätetty.

Henkis pysymises o tyä
talve lumes ja pakkasis.
Toivosi et tintit tiputtas
eres jottai varikselleki.

Vai pitäskö mu kummiki
laittaa niiil ikioma?
Vai kiältäskö taloyhtiö?
Mää vähä luule sillai.

(-tee-keskustelu 24)


                            





























lauantai 17. helmikuuta 2018




Auringonvalon kaipuu ja mahti talviaikaan on valtava.
Ajattelin tänään tiukan viikon jälkeen vain katsella talviurheilua isännän kanssa ja
ottaa iisisti.
Ja sitten alkuiltapäivästä aurinko ilmestyi!
Minulla ei ole enää koirakaveria, joka lähtisi ulkoiluttamaan emäntää,säällä kuin säällä.
Tänä päivänä se on aurinko, joka pistää naiseen vipinää.
Enkä pettynyt tälläkään kertaa, että vaihdoin sohvalla lököilyn ulkoiluun.

Reitti on tuttu, niin monet kymmenet kerrat kävelty.
En kuitenkaan ole koskaan kävellyt sitä tismalleen samalla kellonlyömällä, eri vuodenaikoina.
Aina on varjot ja näkymät erilaiset, aina on uutta ihasteltavaa.
Pupujen ja ketun jälkiä.
Pitkiä varjoja ja aavistusta keväästä.
Linnunlaulua ja ihastuttavaa lämpöä poskilla tällä kertaa.

Koen, että rintakehäni on kuin puu.
Stressin ja paineen alla sen oksat käpristyvät runkoa vasten.
Luonnonhelmassa yksin, kun ympärillä on hyvää ilmaa hengittää ja avaraa näkymää silmänkantamattomiin, puun oksat alkavat hiljaa avautua. Ne ojentautuvat täyteen mittaansa, silmuista avautuu vihreitä lehtiä ja valkoisia kukkia.
Kotiin luontoretkiltä palaa aina puu, jonka lehvistö havisee hiljaa lempeässä hyvänolon tuulessa.